kuvat on pinterestistä

Unelmoin hirsitalosta landella. Sopivan pienestä ja yksinkertaisesta, ehdottoman tunnelmallisesta kaikkine kauniine huonekaluineen, röyhelöisine verhoineen. Hyvin rakennetusta, terveestä, hirsitalosta ja hiukan villinä rehottavasta puutarhasta. Pioneista. Kotieläimistä. Hevosista (?!). Koirasta. Maaseudun rauhasta. Sysimustista syysilloista, kun sade piiskaa ikkunoita ja tuvassa loimuaa takkatuli ja stereoista kuuluu vaimeaa, itkettävän ihanaa tunnelmamusiikkia. Haaveilen lumen tukkimasta pihatiestä, joka on pakko aurata ennen kun pihasta pääsee lähtemään. Haaveilen ihanista arjen pakotteista. Ympäröivästä luonnosta. Haaveilen jopa kasvimaasta (tässä kohdassa vanhempani ehkä pyörtyisivät ihmetyksestä...ollessani lapsi vanhemmillani oli [ja on edelleen] kasvimaa. Pitkin hampain suostuin menemään kasvimaalle nostamaan pakolliset pari perunaa. Inhosin koko kasvimaata. Pelotti ötökät, inhotti tuntemattomat kasvit.). Haaveilen ympäristöstä, jossa lapset pääsisivät rakentamaan kauan haaveilemansa puumajan. Haaveilen, että voisin ostaa lapsilleni puukon, vasaran ja rautanauloja.

Teiniminä pökertyisi näistä unelmista. Pitäisi kalkkiksena. Nykyminä elää, jotta voi toteuttaa mm. yllämainitut haaveet. Sain lievän identiteettikriisin, kun eräs työkaverini kuvaili minua taivaanrannan maalariksi ja luonnonlapseksi. Työstin asiaa jonkin aikaa ja lopulta tyytyväisenä hyväksyin olevanikin juuri sellainen. Tylsä ja tavallisista asioista pitävä ihminen. Robootti-imureita viimeiseen asti vastustava kukkahattutäti.

Pala kesälomaa

Makoilen kuumassa auringonpaisteessa ihanan, lämpimän kesätuulen leyhytellessä hiuksia. Nurmikko tuoksuu kesälle, yrttimäiselle. Lapset leikkii kiipeilytelineessä milloin merirosvoja, milloin supersankareita. On rauhallinen, onnellinen olo. Lueskelen laiskasti sisustuslehteä. Ihastelen kuvaa kauniista kylpyhuoneesta, sen somaa tunnelmaa.

Silloin se taas tulee, tsunamityyliin: kaukaa niin vaarattoman, vaisun oloisena, mutta läheltä pelottavana. Osaan jo hyökätä sitä vastaan, lähes mitätöidä koko katkeransuolaisen tunnemyrskyn, jonka pisarat terävinä huutaa: "..et voi enää koskaan saavuttaa mitään tuollaista..", "..älä haaveile turhia..", "..unelmointi on turhaa...", "mitä ideaa on ylipäätään lukea koko lehteä tai yrittää nauttia siitä mikä ennen oli parasta"... Näitä ivallisia lauseita tulee kymmenittäin. Silmät kostuu, itkettää. Kurkkua kuristaa. Silmät menee kiinni.

Lopulta kuitenkin huokaan syvään ja voitan sen. Katselen hetken lasten touhuja. Tarjoan vettä sinisestä juomapullosta. Vaihdan asentoa ja jatkan nautinnollista lehden lukua, ehkä hiukan sisuuntuneena. En varmaan luovuta ja tottakai unelmoin!