Kiertolainen

                         
                   
                     
                               
                   
                                
              

Kohta kahdeksas asunto seittämän vuoden sisään. Pari viikkoa sitten vielä kyllästytti tämä, mutta nyt on eri ääni kellossa. Kohta taas muutetaan. Ja se muutto saa luvan olla mahdollisimman pysyvä. Aiemmista kokemuksista viisastuneena en edes yritä ajatella kuinka pysyvä.

7v sitten oltiin opiskelijoita, tuore aviopari ja asuttiin huonosti äänieristetyssä kaksiossa, joka oli asuntona ihan ok kaksio. Ainoa todellinen puute oli sauna. Siinä asunnossa vihasin mopoja ja niiden korviavihlovaa ääntä. Lisäksi inhosin yläkerran asukkaita, jotka melus yötäpäivää. Siinä asunnossa meillä oli koiravauva (snif). Koiravauvan mielestä rappukäytävä oli tosi not juttu. Siinä asunnossa syötiin miehen kanssa kahteen pekkaan 2L jäätelöä (mmm ..koskaaa.... pakastin meni rikki). Siinä asunnossa mun masuun muutti vuokralainen. Asunnon parvekkeelta pääsi suoraan apteekin katolle - joku siellä kävikin, mutta joku en ollut minä.

6v sitten asuttiin rivitalossa, kaksiossa, joka oli mukavalla alueella. Asunnossa oli sauna ja mukavasti tilaa ja maailman huonoiten kulutusta kestävä parkettilattia. Naapurissa asu nainen, joka stalkkas JA KOMMENTOI pensasaidan yli meijän pihan puolella olevia pyykkejämme ja vaati meitä ostamaan taloyhtiön ruohonleikkuriin bensaa. Naapurin mies poltti päivät pitkät tupakkaa ja kyttäs, kun istutin (huonolla menestyksellä) liian kuivaan maahan kukkia. Siinä asunnossa pakerrettiin kouluhommia ja opeteltiin olemaan lapsiperhe. Asunnossa oli sauna!

5v sitten asuttiin  rivitalon päätyasunnossa, kolmiossa, joka oli läkähdyttävän kuuma, mutta tilava. Asunnossa oli rumat oranssit kaihtimet. Takapiha oli ihanan iso. Siellä takapihalla esikoinen teki itselleen eräänlaisen mutakylvyn maailman paras koira vahtinaan. Siellä väännettiin hikihatussa opinnäytetyötä, million lasten päiväunien aikaan, millon takapihalla toinen lapsi tihutöissä ja toinen imeskelemässä kyniä nurmikolla tai vauvakeinussa vauhti ja piisit täysillä tai opparikaverin vauvan kanssa lattialla toisiaan ihmettelemässä. Siinäkin asunnossa oli sauna!

4v sitten vaihdettiin kaupunkia ja maakuntaa. Asuttiin taas rivitalokolmiossa, jossa oli takka (joka ei vetänyt hormi-imurista huolimatta). Siellä odoteltiin kolmannen lapsen syntymää, luovuttiin rakkaasta koirasta, haaveiltiin omasta talosta, tutustuttiin naapurissa asuvaan perheeseen, mistä poiki meille kummintehtävä suloiselle tyttöselle, hajoiltiin juntteja naapureita, vietettiin kahden (hyvän) tyypin valmistujaisia ja saatiin paljon kivoja vieraita. Asunnossa oli sauna. Asuttiin alle vuosi ja ostettiin oma talo.

3v sitten muutettiin ihanaan rintamamiestaloon, jossa uhosin asuvani mummoksi saakka. Nautittiin pihasta ja omasta rauhasta. Tutustuttiin mukavaan naapurinmummoon. Touhuttiin. Hypittiin trampalla. Keinuttiin. Uitiin kuralätäköissä. Pyöräiltiin. Pidettiin pihapiknikkejä. Tuunailtiin. Käytiin iltamyöhään nuuhkimassa kukkia kukkapenkissä. Sairasteltiin. Oireiltiin. Uuvuttiin. Lähes seottiin. Asunnossa oli sauna kunnes vesivahinko runteli koko roskan. Talossa oli ihanaa, kunnes saapui vuosi 2014, jolloin kaikki meni sekaisin - pala kerrallaan ja lopulta kokonaan.

1,5v sitten muutettiin evakkoon. Evakkoasunto oli kerrostalo apteekin yläkerrassa. Ympärillä asfalttia, betonia, mopoautoja, autoja, ihmisiä, busseja, kauppoja, tori. Asunnon huonekorkeus huikee ja kivat ikkunalaudat. Tilaa 104m2, mutta huonejärjestys hiukan erikoinen. Lapsilla tilaa riehua ja rymytä. Yläkerrassa kivat, rajattomalla käytöllä olevat saunatilat. Yläkerran kylppärissä iso ikkuna, jonka pystyy avaamaan, jonka reunalle voi mennä istumaan vilvottelemaan saunan jälkeen - puolipaniikissa ettei lapset vaan tipu - kattomaan kaupungin kattoja. Aluksi 5 patjaa, 5 peittoa, 5 tyynyä ja 5 sekaisin olevaa ihmistä. Paljon ahdistusta, epätoivoa, pelkoa, surua. Uusi pesutorni joka pesi ja kuivas taukoamatta mustien suljettujen säkkien sisältöä. Mustia säkkejä jotka tuli ensin ovesta pullollaan sisään ja lähti pois puolillaan. Hetken kissanpentu joka pissas ja ripuloi joka paikkaan. Lopulta huonekaluja, monta turhaa tavaraa ja viis ihan onnellista ihmistä.

Nyt asutaan kaks kerroksisessa 80m2 rivitalossa. Asunto on kiva, toimiva ja nykyaikainen. Asunnossa on sauna. Takapiha on postimerkin kokoinen ja siitä puolet on terassia. Etupihaa ei ole, vaan etuovesta pääsee suoraan taloyhtiön asfaltoidulle pihamaalle. Lenkkipolkuja lähtee joka ilman suuntaan. Naapureita on kamalasti. Osa on hyviä. Osa ihan ok. Osa...no - rasittavia/kamalia. Asuntoja on noin 100m säteellä arviolta 40kpl, alue on lapsiystävällinen. Siitä voit päätellä, että lapsiakin pihapiirissä on aika paljon, mikä on mukavaa. Alle kilometrin päässä on homeinen päiväkoti, jossa on siitä huolimatta lapsia. Asunnossa on ihan kiva asua, mutta koska elämä suo näköjään onneakin, niin tässä asunnossa asutaan enää hetki.

Kohta asutaan omassa, lähes uudessa 100m2 omakotitalossa, jossa on mukavan kokonen piha. Enkä malta odottaa. Takapihalle tramboliini. Naapuritaloissa ties kuinka monta mukavaa tuttua. Ehkä pari kurjaakin naapuria. Ehkä päättyvällä kadulla paljon pieniä poikia ja katulätkää, polkupyöriä, skeittejä. Takaterassilla kaunis kesäpäivä. En tiedä miten päin olisin. En varmasti narise siitä, että taas pitää muuttaa.

Herkkis

Epäilen tietäväni, miltä tuntuu olla erityisherkkä (=huonosti suomennettu sana =HSP =high sensitive person). Se tuntuu ainakin siltä, että saa hepulin, loukkaantuu ja lähes itkee, kun reagoi siihen, että toinen sanoo: "Voi meijän pientä herkkistä."

Se tuntuu siltä, että imee ympäriltään tunnelmia, usein tulkitsee väärin tilanteita, usein aistii toisen hädän/surun/alakulon...ja yllättää muut huomiollaan, mikä muilla ei ole tullut mielen viereenkään.

Se tuntuu siltä, että ymmärtää lastaan hirveän hyvin, kun lapsi yökkää ja alkaa panikoida, jos hatun narun sitoo kiinni, vetskarin laittaa ylös asti, paidankaulus osuu kaulaan, huivi osuu joka puolelta kaulaa ihoon, joku pitää reppuselässä kaulan ympäriltä kiinni.

Se tuntuu siltä, että ymmärtää eritätin hyvin, että tietyssä vireystilassa lapsi lähes sekoaa ylimääräisistä, varsinkin voimakkaammista äänistä, kuten älämölöstä. Siltä, että käytävästä kuuluva bussimusiikki (lue: liian hiljaisella oleva musiikki, kuulet muttet saa selvää sanoista) vie keskittymiskyvyn lähes kokonaan.

Se tuntuu siltä, kun joku sanoo, että maito on loppu tai joku muu erittäin pieni asia on pielessä, tulee syyllinen olo. Tuntuu, että muut on vihaisia kun et ole hoitanut asiaa, vaikkei missään vaiheessa olisikaan ollut puhe, että se olisi sinun tehtävä.

Se tuntuu onneksi myös siltä, että pienet ilot saa ilon hehkumaan läpi saumoista ja hymyn korviin. Onneksi niitä pieniä iloja on elämä täynnä, kun vaan muistaa pitää mielen oikeella raiteella.


PS Tiedän..tää on muotiaihe, mutta myös arkipäivää aika monelle.

PPS Missä tuo lumimäärä? Jäljellä on pelkkää pimeetäjamärkääjamasentuneitaihmisiä.

kuvat on pinterestistä

Unelmoin hirsitalosta landella. Sopivan pienestä ja yksinkertaisesta, ehdottoman tunnelmallisesta kaikkine kauniine huonekaluineen, röyhelöisine verhoineen. Hyvin rakennetusta, terveestä, hirsitalosta ja hiukan villinä rehottavasta puutarhasta. Pioneista. Kotieläimistä. Hevosista (?!). Koirasta. Maaseudun rauhasta. Sysimustista syysilloista, kun sade piiskaa ikkunoita ja tuvassa loimuaa takkatuli ja stereoista kuuluu vaimeaa, itkettävän ihanaa tunnelmamusiikkia. Haaveilen lumen tukkimasta pihatiestä, joka on pakko aurata ennen kun pihasta pääsee lähtemään. Haaveilen ihanista arjen pakotteista. Ympäröivästä luonnosta. Haaveilen jopa kasvimaasta (tässä kohdassa vanhempani ehkä pyörtyisivät ihmetyksestä...ollessani lapsi vanhemmillani oli [ja on edelleen] kasvimaa. Pitkin hampain suostuin menemään kasvimaalle nostamaan pakolliset pari perunaa. Inhosin koko kasvimaata. Pelotti ötökät, inhotti tuntemattomat kasvit.). Haaveilen ympäristöstä, jossa lapset pääsisivät rakentamaan kauan haaveilemansa puumajan. Haaveilen, että voisin ostaa lapsilleni puukon, vasaran ja rautanauloja.

Teiniminä pökertyisi näistä unelmista. Pitäisi kalkkiksena. Nykyminä elää, jotta voi toteuttaa mm. yllämainitut haaveet. Sain lievän identiteettikriisin, kun eräs työkaverini kuvaili minua taivaanrannan maalariksi ja luonnonlapseksi. Työstin asiaa jonkin aikaa ja lopulta tyytyväisenä hyväksyin olevanikin juuri sellainen. Tylsä ja tavallisista asioista pitävä ihminen. Robootti-imureita viimeiseen asti vastustava kukkahattutäti.

Pala kesälomaa

Makoilen kuumassa auringonpaisteessa ihanan, lämpimän kesätuulen leyhytellessä hiuksia. Nurmikko tuoksuu kesälle, yrttimäiselle. Lapset leikkii kiipeilytelineessä milloin merirosvoja, milloin supersankareita. On rauhallinen, onnellinen olo. Lueskelen laiskasti sisustuslehteä. Ihastelen kuvaa kauniista kylpyhuoneesta, sen somaa tunnelmaa.

Silloin se taas tulee, tsunamityyliin: kaukaa niin vaarattoman, vaisun oloisena, mutta läheltä pelottavana. Osaan jo hyökätä sitä vastaan, lähes mitätöidä koko katkeransuolaisen tunnemyrskyn, jonka pisarat terävinä huutaa: "..et voi enää koskaan saavuttaa mitään tuollaista..", "..älä haaveile turhia..", "..unelmointi on turhaa...", "mitä ideaa on ylipäätään lukea koko lehteä tai yrittää nauttia siitä mikä ennen oli parasta"... Näitä ivallisia lauseita tulee kymmenittäin. Silmät kostuu, itkettää. Kurkkua kuristaa. Silmät menee kiinni.

Lopulta kuitenkin huokaan syvään ja voitan sen. Katselen hetken lasten touhuja. Tarjoan vettä sinisestä juomapullosta. Vaihdan asentoa ja jatkan nautinnollista lehden lukua, ehkä hiukan sisuuntuneena. En varmaan luovuta ja tottakai unelmoin!

11.8.2014

Tässä on blogikirjoitus, jota en pystynyt heti sen kirjoitettuani julkaisemaan. Haluan kuitenkin nyt, 9kk evakkoon lähdön jälkeen, julkaista sen muiden luettavaksi. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että alan pikkuhiljaa olla sopeutunut tilanteeseen. Appiukkoni tuumasi evakkoon lähdön jälkeen jossain puhelussa, että ihminen tottuu kaikkeen. Oikeassa oli, luulisin.

"Ei kauheasti naurata. Tässä on varmaan se perinteisin tarina... ostettiin vanha talo, ostettiin hometalo (tai ei välttämättä hometalo, mutta huonosti remontoitu rintsikka, jossa on kokoa x oleva kosteusvaurio odottamassa sitä päivää, että on mahdollista korjata se).

Oon luullut, että musta on tullut luulosairas. Kaikkea pientä kremppaa jatkuvasti: silmienkirvelyä, nivel- ja lihaskipua, lihasnykinöitä, sydämenmuljahtelua, armotonta väsymystä, paniikkihäiriöitä. Ja tehnyt itteni naurunalaiseksi lääkärissä valitten vaivojani...ajatellen, että ehkä oon vaan jokseenkin aistiyliherkkä ja reagoin helpommin ns. normaaleihin kremppoihin. Epämääräsiä kurkkukipuja. Kerta toisensa jälkeen afta suussa. Vihlovia kipuja siellä ja täällä. Yksikään lääkäri ei oo vaivautunut ynnäilemään mun vaivoja. Enkä oo kaikista kyllä valittanutkaan. Kukaan lääkäri ei oo kysynyt millasessa asunnossa asun. Siitä huolimatta, että Suomi on täynnä kosteusongelmaisia taloja.

Hugolla astma. Tässä talossa korvakierteellä alkanut astma.

Oltsulla jatkuvaa silmien rähmimistä. Ja tällä hetkellä silmätulehdus, joka ei osota merkkejä parantumisesta.

Pojilla köhää. Aina välillä, ei jatkuvasti.
Mulla joka aamu ääni poissa (on kyllä ollut jo teinistä saakka, mutta oli jo välillä poissa se vaiva).

Miksi oon niin tyhmä, etten jääräpäisesti vienyt läpi ajatustani siitä, että tuolla kaapissa asuu joku vaurio. Siellä on lemahtanut alusta asti. Miks ollaan odotettu näin kauan? Niin kauan, että Hugolla on jo astma? Mitä meillä muilla on?

Mitä tästä eteen päin? Eikö elämää vois rullata pari vuotta taakse päin ja alottaa siitä kohtaa vähän pidempään harkitsevampana ja enempi asioista selvää ottavana elämää? Miks täytyy käydä tää kaamee savotta läpi? Miksen tyytynyt rivitaloon? Tätäkö halusin - ikuista remonttia ja stressiä?

Miksi? Muuta en kysy?

Murenen ja tekee mieli huutaa ääneen (mutten viitti koska lapset nukkuu).

Miks meille tulee tää ongelma? Miks, vaikka niin hyvin yritettiin selvittää alusta asti, että kaikki ois kunnossa? Miks heti tarjottiin tästä talosta? Mikä ohjas meijät tähän?

Jos me tästä vielä noustaan, niin kuinka ohjaan lapsiani? Ohjaanko, että älä koskaan osta mitään, koska kaikki on lopulta kuitenkin mätää? Asu vuokralla koko elämä, niin et oo vastuussa mistään etkä omista mitään "lapsille jätettävää"? Ei meijänkään lapsille mitään jää, ellei olla Täällä pohjantähden alla - kirjan viisaan kirjoituksen mukaan "suomalaisia valistuneita ihmisiä", jotka uurastaa urastamistaan eikä koskaan lopeta vaikka on jo kuoleman väsyneitä.

Entä jos tuntuu, että voimat valuu ku hiekka sormien välistä? Entä jos tuntuu, ettei tiedä mihin suuntaan tästä kannattais suunnata? Entä jos tuntu, että tää on mahotonta? Entä, jos ei usko tähän koko juttuun?

Entä jos ei halua julkasta koko surkeaa kertomusta tilanteesta, jonka uskon olevan totta?


Mutta lopulta silti... me asutaan niin turvallisessa ja hyvässä maassa, kuin Suomi. Meidän läheisiä eikä meitä itteä kiduteta. Meijän lapsia ei ympärileikata ja raiskata. Meijän lapset voi pihalla vapaasti leikkiä pelkäämättä pommin putoamista päähän. Me voidaan pitää talon ovia auki ilman, että kukaan tulee varastamaan mitään. Me voidaan tehdä omilla elämillämme lopulta ihan mitä halutaan. Kaikki riippuu tahdonvoimasta ja uskosta. Ja rakkaudesta.

Jos rakkaus kuolee, niin mitään ei jää jäljelle. Ei edes tätä surkeaa kyynelehtivää "pikkurouvaa", joka ahdistuneena istuu keittiön pöydän ääressä miehen ollessa jääkiekossa, lasten nukkuessa ja höntin pikkukissan sinkoillessa iltavillin huumassa olohuoneessa."

Olttumän

----

Äiti: Vaihdetaanko vaippa?
Poika: No EI!
Äiti: Vaihdetaan nyt. Käydään pytylläki niinku isot miehet. Vai meetkö potalle?
Poika: EN! Äiti EIKÄ!

----

Äiti: Mennään syömään.
Poika: No EI!
Äiti: Mitä syötäis?
Poika: EI MITÄÄN!
Äiti: Etkö aio syödä?
Poika: No EN!
Äiti: Hömppä..kyllä jotain täytyy syyä.
Poika: EIKÄ! EN!  EI TYYÄ!

Oli keskustelunaihe mikä tahansa, niin samat on vastaukset. Kaksveenä on varmaan kauheeta, ku pitää olla niin tiukkana vanhemmille. Jopa aamulla lempeästi herätellessä ja kysyttäessä: "Jaksaisitko muru herätä?" tulee vastaukseksi "No ENN!" ja kurttuset kulmat. Nuo kurttuiset kulmat ja angstikatse on niin hirmuisen hellyyttävät. Ja tiedättehän sen äänensävyn, millä nuo eit ja muut sanotaan? Ei voi kun hymyillä pienelle äkäpussille.

Kuvaterveisiä siitä mikä on arjen keskiössä :)