Makoilen kuumassa auringonpaisteessa ihanan, lämpimän kesätuulen leyhytellessä hiuksia. Nurmikko tuoksuu kesälle, yrttimäiselle. Lapset leikkii kiipeilytelineessä milloin merirosvoja, milloin supersankareita. On rauhallinen, onnellinen olo. Lueskelen laiskasti sisustuslehteä. Ihastelen kuvaa kauniista kylpyhuoneesta, sen somaa tunnelmaa.
Silloin se taas tulee, tsunamityyliin: kaukaa niin vaarattoman, vaisun oloisena, mutta läheltä pelottavana. Osaan jo hyökätä sitä vastaan, lähes mitätöidä koko katkeransuolaisen tunnemyrskyn, jonka pisarat terävinä huutaa: "..et voi enää koskaan saavuttaa mitään tuollaista..", "..älä haaveile turhia..", "..unelmointi on turhaa...", "mitä ideaa on ylipäätään lukea koko lehteä tai yrittää nauttia siitä mikä ennen oli parasta"... Näitä ivallisia lauseita tulee kymmenittäin. Silmät kostuu, itkettää. Kurkkua kuristaa. Silmät menee kiinni.
Lopulta kuitenkin huokaan syvään ja voitan sen. Katselen hetken lasten touhuja. Tarjoan vettä sinisestä juomapullosta. Vaihdan asentoa ja jatkan nautinnollista lehden lukua, ehkä hiukan sisuuntuneena. En varmaan luovuta ja tottakai unelmoin!
Älä koskaan lopeta unelmointia! Silloin kuolet pystyyn... muutut zombieksi, joka toistaa rutiineja. Eikä ainoa syy siihen muutokseen ole taloudelliset menetykset. Syitä on paljon; terveys reistaa, ihmissuhteet kariutuu, sodat, no, kyllä tiiät. En ala saarnaamaan.
VastaaPoistaTärkeintä on pitää kiinni siitä, mitä on. Vaikka tästä kesäisestä hetkestä. Lapset, jotka leikkivät, aurinko, joka paistaa. Kaverini enkelityttö (oikeasti enkelin näköinen) käveli naapurin ( toinen kaverini) uima-altaaseen ja lensi taivaaseen. Se panee miettimään oman elämän lahjoja.
Niimpä. Olla onnellinen siitä mitä on. Nähdä kaikki pienimmätkin onnen palaset ympärillä.
VastaaPoistaVoi pientä enkelityttöä ja tytön vanhempien kipua. Hirvittävän surullista.