kuvat on pinterestistä

Unelmoin hirsitalosta landella. Sopivan pienestä ja yksinkertaisesta, ehdottoman tunnelmallisesta kaikkine kauniine huonekaluineen, röyhelöisine verhoineen. Hyvin rakennetusta, terveestä, hirsitalosta ja hiukan villinä rehottavasta puutarhasta. Pioneista. Kotieläimistä. Hevosista (?!). Koirasta. Maaseudun rauhasta. Sysimustista syysilloista, kun sade piiskaa ikkunoita ja tuvassa loimuaa takkatuli ja stereoista kuuluu vaimeaa, itkettävän ihanaa tunnelmamusiikkia. Haaveilen lumen tukkimasta pihatiestä, joka on pakko aurata ennen kun pihasta pääsee lähtemään. Haaveilen ihanista arjen pakotteista. Ympäröivästä luonnosta. Haaveilen jopa kasvimaasta (tässä kohdassa vanhempani ehkä pyörtyisivät ihmetyksestä...ollessani lapsi vanhemmillani oli [ja on edelleen] kasvimaa. Pitkin hampain suostuin menemään kasvimaalle nostamaan pakolliset pari perunaa. Inhosin koko kasvimaata. Pelotti ötökät, inhotti tuntemattomat kasvit.). Haaveilen ympäristöstä, jossa lapset pääsisivät rakentamaan kauan haaveilemansa puumajan. Haaveilen, että voisin ostaa lapsilleni puukon, vasaran ja rautanauloja.

Teiniminä pökertyisi näistä unelmista. Pitäisi kalkkiksena. Nykyminä elää, jotta voi toteuttaa mm. yllämainitut haaveet. Sain lievän identiteettikriisin, kun eräs työkaverini kuvaili minua taivaanrannan maalariksi ja luonnonlapseksi. Työstin asiaa jonkin aikaa ja lopulta tyytyväisenä hyväksyin olevanikin juuri sellainen. Tylsä ja tavallisista asioista pitävä ihminen. Robootti-imureita viimeiseen asti vastustava kukkahattutäti.